Kuopus ei saa unta. Aamulla on päiväkotiin meno. Pitkän loman jälkeen se innostaa ja jännittää. Kädet möyhivät tyynyä ja pienet jalat paukuttavat sängynpäätyä.

Lapsena, kun en saanut unta, saatoin huhuilla sängystä peiton alta

– Äiti, leipää!

Ja äiti toi ruislimpusta kantapalan. Hän oli sipaissut siihen peukalollaan voita. Oli turvallista, kun äiti tuli vielä ennen unta vuoteen luo. Peukalovoileipä maistui hyvälle.

Äiti lauloi pienestä kissanpojasta ja hiirestä, jotka juoksivat kilpaa. Ja pii-pii-pikkuisesta linnusta, jonka varpaita ehkä paleli. Kotona oli laulua ja ääneen luettuja satuja. Isä vastasi joskus hyvän yön toivotukseen ilkikurisesti ”Väy väy” ja se huvitti.

Sitten olivat ne illat, jolloin pelkäsin nukahtaa. Unen tuomat kuvat olivat liian uhkaavia. Jokaisella meillä on tarinamme. Ne varjoisatkin. Yhden varjon lapsuuden kotiimme loi alkoholi. Se muutti tutun ihmisen eriksi. Se toi mukanaan pelon. Samalla se yhdisti meitä sisaruksia tavalla, joka tuntuu lahjalta nyt aikuisena.

Kun sanoimme pikkusiskon kanssa hyvää yötä, kysyimme lopuksi: ”Nepo lipo?” Se oli salakieltä ja tarkoitti, millainen päivä sinulla on ollut, onko olo onnellinen vai surullinen. Nepo tarkoitti hyvää, lipo huonoa. Joskus tunne oli molempia. Nepo nepo oli oikein onnellinen. Jos sanoi lipo lipo, piti kertoa, mikä on niin surullista.

Nyt aikuisena olin siskoni luona yötä. Nukuimme vierekkäin. Hiljaisessa huoneessa kuului tuttu kysymys. Aivan kuin pikkusisko olisi heittänyt koko lapsuuden maiseman syliini, ota koppi. Miten rakastinkaan siskoani, kun hän oli pieni. Ja rakastan yhä. Nepo nepo, vastasin siskolleni.

 Mietin, voiko kukaan ymmärtää tätä yhteyttä. Kyllä voi. Kaikki, joilla on rakas sisko tai veli. Eikä sen tarvitse välttämättä olla biologinen. Yhteys on säie, joka syntyy toisiaan ymmärtävien ihmisten välille. Ja joskus ihmiset, joita on haavoitettu samoin, näkevät toistensa varjot ilman sanoja.

Kuopus nukahti lopulta. En heti ollut ymmärtänyt, mikä teki pienet jalat levottomiksi. Kun syy sanottiin ääneen, tuli rauha nukahtaa. Jäin itse vielä valvomaan. Kuuntelin elokuun yötä. Ikkunan takana sade kohisi pihlajan lehdissä. Aavistus syksyä.

Ei ole helppo myöntää olevansa särkyväuninen ihminen. Mutta tiedän, etten ole ainoa. Onneksi aikuisenakin voi opetella nukkumista.

Ehkä ei ole yllätys, että olen kirjoittanut työkseni lapsille rauhoittavia äänitarinoita. Kirjoitan niihin turvaa, lempeyttä ja valoisia sanoja. Lasten kuuluu saada kokea sellaistakin. Ja aikuistenkin kuulla, että joku kysyy, mitä kuuluu. Nepo lipo?