Katson kasvoja, joissa on iän tuoma rypytys ja silmiä, joissa pilkahtaa ilo. 
”Mihinpä sitä kotoa lähtisi?” hän sanoo.
 
Kulunut talvi oli minulle kylien aikaa. Teimme ystäväni kanssa Mitä ne kylillä puhuvat -podcastjaksoja Rovaniemen kylistä, Yläkemijoen alueelta. 
 
Puhutteli se kiintymys, mikä haastateltavilla oli kertoessaan omasta kylästä. 
”Tänne oli hyvä palata. Tulin takaisin kotiin.”
”Täällä on koti. Olen saanut elää onnellista elämää.”
”En lähde täältä kirveelläkään.” 
 
Jotkut olivat asuneet koko elämänsä samalla kyläalueella. Paluumuuttajat kertoivat, että jossain vaiheessa kotimaisemat vain alkoivat kutsua takaisin.
 
Olemme perheen kanssa asuneet kylällä kohta yhdeksäntoista vuotta. Joskus mietin, kuinka kauan pitää asua tietyllä alueella, että ei ole enää se ”muualta tullut”. Kun jostain kerran lähtee, vivahde ulkopuolisuudesta ei katoa ehkä koskaan. En kirjoita tätä katkerasti, vaan levollisesti todeten.
 
Täällä kylällä minulla ei ole omaa sukua ympärilläni. Eikä esimerkiksi yhteisiä koulumuistoja täällä asuvien kanssa. Silti tämä on lapsillemme heidän lapsuutensa kotimaisemaa. Se tuntuu tärkeältä.
 
Kun käyn oman sukuni seudulla, tunnen jotain avartuvaa, mitä en koe täällä. Juuret, sukuyhteys, tuttuus. Silti harvassa ovat ne hetket, että kaipaisin täältä pois. Askel askeleelta, vuosi vuodelta olen juurtunut tänne, uuteen kotiseutuuni. Siitäkin on tullut tuttu.
 
Kyläpodcasteja tehdessä ja historiaan tutustuessa kylistä tuli läheisempiä. Opin entisestään arvostamaan niissä asuvia ihmisiä. Parasta ohjelmien tekemisessä olivat kohtaamiset. Myös ne sanat, joita puhuttiin, kun mikrofonit olivat jo kiinni.
 
Olen junantuoma. Joskus ihmettelen, onko se tosiaan minä, joka asuu täällä pienellä pohjoisella kylällä. Menetänkö jotain, kun asun täällä? Mitä vastavuoroisesti saan tilalle? Voinko itse antaa jotain tälle asuinalueelle?
 
Usein kylälle muutetaan siksi, että halutaan omaa rauhaa ja tilaa. Samalla toivotaan yhteisöllisyyttä.

Olenkohan joskus paluumuuttaja, joka palaa omiin lapsuuden maisemiinsa? Ehkä minusta on tullut paikkauskollinen, joka ei lähde kylältä sitten millään.
 
Uuteen asuinpaikkaan kotiutumisessa auttaa, jos löytää samalla aaltopituudella olevia ihmisiä. Ja heitä, joiden kanssa voi nauraa ja itkeä elämää. Koti on paikka, jossa sinua ymmärretään. Myös erilaisena.
 
Kun menen pohjoisemmaksi Lappiin, koen samaa avaran maiseman oloa kuin lapsuudesta tutun ison peltoaukean laidalla. Tunturipuron luona levätessäni mieli rauhoittuu ja tunnen: Nyt olen kotona. Koti on myös mielentila.
 
Vaikka vivahde ulkopuolisuudesta ei katoa, koti on se paikka, jossa vierauden tunteen kanssa voi olla levollisesti. Kuin hetkessä tunturipuron varrella.
 
“Mihinpä sitä kotoa lähtisi?” hän sanoi.
Ehkä joskus huomaan ajattelevani samoin, enkä mieti olenko lähtenyt vai jäänyt.

#UusiRovaniemi

#kolumni