Puolisoni paistaa ruuaksi ahvenia. Hän on pilkkinyt ne aiemmin talvella yhdessä lasten kanssa. 
Muistan kalareissun, jolloin onkiminen ei ollut aivan mutkatonta.
 
Siitä kesästä on jo vuosia. Pikkupojilla oli liian pitkät onget. Vavat vaappuivat, vähän ajan päästä siimat olivat sotkussa. Heimo-vaari, mieheni isä, ärähti:
 
– Etkö oo opettanu poikias onkimaan?
 
Olimme kaikki ihan hiljaa. Heimo, puolisoni, minä ja pojat. Mäkäräiset vain piuvasivat. Sitten Heimo-vaari sanoi vaisusti:
 
– En se miekään ole opettanu.
 
Niissä sanoissa oli totuus ja ehkä surua. Oma poika oli tuossa vierellä mutta lähes tuntematon. Elämässä oli ollut paljon risaista.
 
Puhelinsoitosta se ensin alkoi, yhteydenpito. Heimo kysyi, voisimmeko tulla käymään.
 
Muistan, kun seisoimme mieheni kanssa rivitalon oven takana. Ennen ovikellon soittoa katsoimme toisiamme ja puristimme kädestä. Ovi aukeni ja pieni, partainen mies sanoi:
 
– Tervetuloa. Tulukaahan sisälle, niin aletaan parantamaan maailmaa! 
Naurahti päälle.
– En olis sua tuntenu, jos oisit tullu kadulla vastaan.
– En minäkään sinua, mieheni vastasi.
 
Heimo kertoili elämästään ja totesi olevansa resuvaari ja että halusi tutustua, ennen kuin tulee kutsu. Hän osoitti peukalolla kohti taivasta.
 
Neljä vuotta ehdittiin tuntea. Mies, joka tiesi järven parhaat kalapaikat, laittoi keittoon reilusti pippuria, ripusti joululahjavillasukat seinälle ja nauroi oravalle, joka varasti pyykkiä narulta. Mies, joka kasvatti rivitalon päädyssä perunoita, muurasi kotiimme puuhellan, nousi seisomaan ja itki ilosta, kun suomalaiset pärjäsivät mäkihypyssä. 
Neljä vuotta. Sitten yhteinen aika loppui.
 
Ehdimme hyvästellä. Sairaalasta soitettiin, että Heimo on huonona. Menimme puolisoni kanssa käymään. Heimo ei enää juuri puhunut. 
 
Lääkkeet veivät kivut pois, ne veivät myös Heimon pois tästä hetkestä.
Sitten hän hapuili kädellään vuoteen kaiteen yli. Puolisoni tarttui siihen. 
 
Hiljainen kysymys pian kuolevalle.
Vastauksena luja kädenpuristus. Levollisuus laskeutui huoneeseen.
Hyvästellessä mieheni sanoi ensi kerran isäänsä isäksi. 
 
Jokaisella on polkunsa. Joskus se vaatii hyväksymistä, joskus pystyy vain suostumaan.
Muistan kerran, kun Heimo-vaari istui vaitonaisena ja lopulta sanoi:
 
– Oli se hyvä, että sait kasvaa siinä kojisa.
 
Se oli suomalaisen miehen kiitos lapsensa kasvattivanhemmille. Koti avasi ovensa lastenkodin pojalle.
Eikä vain ovea, vaan sydämen.
 
Se on kantanut.
Pojasta kasvoi mies ja isä, jolla on omia lapsia. Jotka osaavat onkia.

#UusiRovaniemi

#kolumni